tiistai 23. joulukuuta 2008

Five Finger Death Punch - The Bleeding

Five finger death punch takoo vauhtirokkia suoraan Amerikanmantereelta. Sattumalta kuulin kun Jone Nikula veivasi yhden 5fdp biisin omassa ohjelmassa Radio Rockilla, ja kyse oli (taas) rakkaudesta ensikuulemalta. Ei tämä mitään pioneerimusiikkia ole, vaan kyseisessä genressä löytyy kyllä muitakin varteenotettavia artisteja; kuuluisin ehkä Pantera. Mutta siitä viis, kun homma toimii, se toimii. Mitä sitä sen enempää analysoimaan.

Kuten Pantera -viittauksesta saattaa arvata, 5fdp:lta voi odottaa rankkaa tykitystä, vihaista laulua ja tietenkin kauniita melodioita.

Arvio: Loistava, kertakaikkiaan hyvä. (9/10)


tiistai 7. lokakuuta 2008

24/7 Spyz - Don't Break My Heart

Ei ole ihme jos tämä meni aikanaan ohi. Luulen, että 247 spyz ei koskaan oikein päässyt soittolistoille, ainakaan meillä Suomessa. Bändi julkaisi muutaman levyn, ja sai jenkeissä soittoaikaa Living Colorin vanavedessä.

Mutta vähästä huomiosta huolimatta ei bändiä voi syyttää huonosta musiikista. Gumbo MIlleniumilla oli paljon hyvää musiikkia, yhtenä esimerkkinä voi mainita tämän Don't break my hear -biisin joka vetoaa selvästi enemmän massamarkkinoihin. Parempaakin levyltä tosin löytyy.

Arvio: hyvää kamaa (8+ / 10).

Green Jelly - Three Little Pigs

Kun tässä nyt kerta päästiin ysärifiilistelyihin, niin pistetään vielä hieman huumoripohjalta: Three Little Pigs a la Green Jelly.

Enpä tiedä saiko bändi mitään muuta aikaiseksi, mutta tämä biisi nousi listoille ja herätti ihastusta ja vihastusta aikanaan.

Video oli mainio, ja muistaakseni animaatiopohjaisten musiikkivideoiden pioneerejä. Tämän ja Tool:in videoiden jälkeen alkoi animaatioita virrata musiikkivideoihin kyllästymiseen saakka.

Mutta annetaan kiitos suuntauksen pioneereille - heitä tuskin voi syyttää siitä, että jäljittelijät pilasivat koko genren.

Arvio: Biisi on about turha, video ok. (8/10)

Pop Will Eat Itself - Ich Bin Ein Ausländer

Jotenkin tämä biisi kuuluu tuon We Care A Lot:in kanssa samaan kategoriaan. Ei luokitteluun mitään sen kummoisempaa syytä ole, kuin ehkä fiilis - ja PWEI:n imago.

No, ei nämä ehkä musiikillisestikään niin mahdottoman kaukana toisistaan ole. Tosin PWEI:lle pitää antaa krediitit siitä, että biisissä on parempi melodia ja laulajalla parempi ääni. Mutta, Faith No More:ssa oli ehkä kuitenkin asenne enemmän kohdallaan.

Ich Bin Ein Ausländer on kuitenkin yhden ajan edustaja - eikä niin huonon ajan. Biisi toimii, ja bändi sai muutakin ihan ok musiikkia aikaiseksi.

Aamukommentti: hyvä kiva. (9- / 10).

Faith No More - We Care A Lot

Kyllä Faith No More oli onnistunut vääntämään jotain ikivihreää jo ennen Mike Pattonin liittymistä bändiin. Introduce Yourself -plätällä oli muutama mainio biisi, joista tunnetuin on varmasti tämä We care a lot. Helposti on huomattavissa, että video on tehty pienellä rahalla, ja bändi selvästikin etsi vielä identiteettiään. Ja kuinka kävikään, oikea identiteetti löytyi vasta kun kehään saatiin Mike Pattonin ääni, persoona ja karisma.

We care a lot - biisiä ei kuitenkaan ole syytä unohtaa, eikä sitä kannata vähätellä. Tämä on kertakaikkiaan yksi aikansa ilmiöistä. En usko, että tällä linjalla Faith No More:sta olisi tullut sitä suuruutta mikä siitä tuli. Mutta Introduce yourself on olennainen osa bändin kehitystä.

Arvio: hevetin hyvä (9- / 10)

lauantai 4. lokakuuta 2008

Moist - Push

No pistetään lisää kanadalaista rockia. Valitettavasti kanadalaiset bändit eivät ole juurikaan musiikin saralla saaneet jalansijaa. Tunnetuimpia rock -genren edustjia lienevät Progen legenda Rush ja populaarimusiikin puolelle seonnut Brian Adams.

Mutta rock saralla Moist on loistava ja persoonallinen osoitus siitä, että Kanadastakin irtoaa hyvää musiikkia. Voi vain valitella sitä, kuinka suosio jäi rajalliseksi ja paikalliseksi. Tätä olisi kelvannut kuunnella kyllä täällä Euroopassakin.

Arvio: Parasta Moistia. Parasta Kanadasta. (10 / 10).

Harmittaa vain soundin heikko laatu...

Moist - Breathe

Suomessa rajallista (lue: lähes olematonta) mainetta niittänyt kanadalaisbändi on jatkanut musiikin tekemistä jo vuosia. Bändi julkaisi muutaman mitä mainioimman levyn, jotka saivat jonkinverran soittoaikaa mm. MTV:llä. Bändillä on aina ollut persoonallinen tapa tehdä lähes main-stream rockia. Laulajan David Usherin ääni on mitä mielyttävin kuunnella, ja bändin musiikista huokuu jännittävä tunnelma.

Breathe on lohkaisu bändin Mercedes Five and Dime -levyltä. Tämän biisin kuultuani innostuin ostamaan myös tuon Mercedes Five -albumin. Koko levy ei ehkä ihan yllä Breathe kappaleen viitoittamalle tasolle, mutta on kuitenkin ostamisen arvoinen ja hyvää kuunnteltavaa. Breathe on kuitenkin omaa luokkaansa. Biisin tunnelma ja onnistunut video saavat lähes haukkomaan henkeä. Tai ainakin haluamaan kuulla biisin uudestaan.

Arvio: Yksi Moistin parhaista (10- / 10).


Cake - I will survive

Pitkä tovi ehtinyt vierähtää edellisestä videopostauksesta... on ollut vähän kiirus.

Mutta nyt kun taas ollaan linjoilla, on hyvä laittaa jotain mieltävirkistävää. En yleensäottaen ole kovin suuri cover versioiden ihailija. Yleensä jäljitelmä joko noudattelee alkuperäistä liian uskollisesti, eikä kuitenkaan pärjää esikuvalleen, tai sitten yritetään jotain niin erilaista, että alkuperäistä biisiä ei enää edes tunnista. Molemmat tavat tehdä cover biisejä on tuhoontuomittuja.

Mutta on niitä onnistuneitakin sattunut matkan varrelle. Yksi esimerkki mitä parhaimmasta napakympistä on Cake:n I will survive. Biisistä tunnistaa vielä hyvin alkuperäisen kappaleen, mutta siitä huolimatta Cake on onnistunut tuomaan oman jännittävän, hieman flekamaattisen ja masentuneen soundin versioonsa. Biisin, laulun, melodian ja fiiliksen lisäksi on video minimalismissaan mitä mainiointa viihdettä ja/tai taidetta.

Arvio: Jos cover biisi kerran pitää tehdä, niin miksei tekisi sitä tyylillä, kuten Cake. (9+ / 10)


sunnuntai 31. elokuuta 2008

Kilpi - Tuli, vesi ilma ja maa

Kun nyt taas vauhtiin päästiin, niin pistetään listoille lisää kotimaista, suomeksi laulettua rokkia. En ole aina varma kuinka tosissaan tai leikillä Kilpi omaa metalliaan vääntää, mutta jostain syystä bändin musiikki iskee korkealta ja kovaa. Kilpi soittaa raskasta, raskastempoista ja melodista metallia mistä ei huumoria ja fiilistä puutu.

Ensimmäinen biisi minkä Kilveltä rekisteröin, oli Nerokasta ikävää. Ja vielä tänäkin päivänä voin vain kehua tuota kappaletta. Mutta ei Tuli, vesi, ilma ja maa kauas taakse jää. Myös tämä biisi iskee samalla kaavalla kuin 1000 volttia.

Arvio: Verratonta ja hauskaa (9/10).

lauantai 30. elokuuta 2008

Mokoma - Marras

Ja hieman suomenkielistäkin rokkia. Jos Mokoman Marras biisiä ei ole kuullut, niin sitten on tullut pidettyä radioita kiinni viime talvena. Marras on loistava biisi. Jos siitä ei tykkää, on pölkky.

Arvio: Loistelias (9/10)


Gravity Kills - Enough

Gravity Kills ei oikein koskaan lyönyt itseään läpi edes kotimarkkinoillaan, saati sitten Suomessa. Itse törmäisin bändiin joskus 90 luvun lopulla ja pidin kovasti. Pari levyäkin tuli hankittua, jos ei muuten niin kannatuksen vuoksi. No, eipä tässä Enogh biisissä tarvitse kannatuksesta puhua, sillä biisi on mitä parahin. Yritin löytää Guilty biisiä, mutta siitä ei oikein Youtubesta löytynyt kuin fanien itse tekemiä videosovituksia, joista luonnollisesti suurin osa oli silkka huttua.

Kriitikko suomii: on todella hyvä. (8/10).


torstai 21. elokuuta 2008

Blue October - Hate Me

Tästäpä en pysty paljoa tarinaa vääntämään. Tämä on oikeastaan ainoa biisi mitä olen Blue Octoberilta kuullut. Jostain syystä en ole vaivautunut tutustumaan bändin muuhun tuotantoon. Ehkä siksi, että tämä biisi on aika pitkälti ainutkertaininen. Minun on vaikea kuvitella että levy voisi sisältää muuta yhtä tasokasta musiikkia. Toistaalta samaa teemaa ja fiilistä ei kannata juuri toistaa, sillä muut tuntuisivat vain halvoilta kopioilta. Roger Waters teki aikoinaan sen virheen, että ei osannut luopua superhienosta The Wall -konseptilevystä, vaan jatkoi konseptilevyjen tekemistä. Mutta valitettavasti saman kaavan toistaminen harvoin toimii bändillä. Bändin pitää pystyä uusiutumaan ja keksimään uusia juttuja.

Tämä on kuitenkin Blue October ja Hate me.

Kuittaus: Todella hieno biisi, ihan ok video (9/10).

Primus - American Life

En noin yleensä tykkää postata live videoita, mutta tätä Primukseen maanmainiota American Life biisiä en löytänyt virallisena musiikkivideona. Primuksen tapauksessa live taltiointi ajaa kyllä videon aseman oikein hyvin. Soundit toimivat myös elävän musiikin taltionnissa.

Primus julkaisi aikanaan ainakin kolme jumalaisen hyvää levyä: Frizzle Fry, Sailing the seas of cheese ja Pork Soda. American Life on lohkaisu listan toiselta albumilta.

Nuorisolle Primus ja/tai Les Claypool (basisti + laulaja) on tullut tutuksi South Park sarjakuvan tunnusmusiikin esittäjänä.

Primusta leimaavat pari asiaa: Oman polun kulkeminen (tätä musiikkia ei oikein pysty edes luokittelemaan), uskomaton basso ja omaperäinen laulu.

Arvosana: Killeri (9+ / 10)

Finger eleven - Paralyzer

Jup. Se on sanottava, että Radio Rock on ollut loistava tulokas kotimaiseen radiotarjontaan. Radio city piti pitkään Rock lippua korkealla, mutta rehellinen mielipiteeni on, että Radio Cityllä katosi ote jo vuosia sitten. Ohjelmat ajautuivat sinne tänne, ja yleensä liian kauaksi rock musiikista. Sama ilmiö on nähtävissä mm. Music Televisionissa. En tosin pariin vuoteen ole MTV:tä katsonut, mutta muutama vuosi takaperin MTV:n tarjonta alkoi ohjautua kaikenmaailman reality tv:n ja muun hömpän pariin.

Ja mitä tekemistä Radio Rockilla on otsikon biisin kanssa? No se, että tämänkin biisin bongasin Radio Rockilta eilen. Onneksi tai valitettavasti biisi iski samantien, ensikuulemalla. Yleensä se enteilee pahaa, ja ao. musiikki osoittautuu enemmänkin kertakäyttötavaraksi. Mutta poikkeuksiakin on. Toivotaan nyt, että Finger Eleven on myös poikkeus, ja Paralyzer kuulostaa hyvältä vielä parin kuukauden kuluttuakin.

Arvio: Ehkä kertakäyttöistä hömppää - mutta juuri nyt kuulostaa hyvältä. (8+ / 10 )


keskiviikko 20. elokuuta 2008

Von Hertzen Brothers - Let Thy Will Be Don

Kun kuulin biisin / näin videon ensimmäistä kertaa, olin kaikkea muuta kuin vakuuttunut. Ensivaikutelma oli enemmänkin sen kaltainen, että kotimainen nippu muusikoita yrittää soittaa hyvää progea. Suoraan sanottuna en noteerannut koko bändiä sen kummemmin. Kului muutama kuukausi, ja luultavasti olin kuullut muutamaa biisiä radiosta, kun jossain illanvietossa eräs bändin biiseistä lähti soimaan. Ja siinä kohtaa se iski kovempaa kuin korkeajännitys. Jonkinverran kuunneltuani levyä vakuutuin, että Von Hertzen Brothers ei vain yrittänyt soittaa hyvää progea, vaan teki sitä todella.

Let Thy Will Be Done on vain yksi esimerkki Approach levyn erinomaisesta materiaalista. Ja vaikka albumi on julkaistu jo muutama vuosi sitten, on se yhä ajankohtainen - ja loistava.

Arvio: Kertakaikkisenihana. (9/10)

torstai 14. elokuuta 2008

The Haunted - The Drowning

Pienen tauon jälkeen laitetaan uutta settiä ruotsalaiselta The Hauntedilta. The Drowning biisi on lohkaisu järisyttävän hyvältä The Dead Eye levyltä, mistä ei käytännössä huonoa rallia löydykään.

Kommentit: Tästä on vaikea olla tykkäämättä (9+ / 10)

perjantai 8. elokuuta 2008

Monster Magnet - Powertrip

Pitkän (?) tauon jälkeen on taas aika pistää Monster Magnetia kehään. Tähän on syytä jo senkin tosiasian takia, että bändi on taas kiertueella - ja tietenkin tulossa myös Suomeen. Mikäli tietolähteeni pitävät paikkansa, luvassa on keikka Helsingissä ja toinen Turussa. Monster Magnet on tullut nähtyä pari kertaa, muutama vuosi sitten Ruisrockissa ja joskus miljoona vuotta sitten Tavastiaklubilla. Nyt olisi vissiin hyvä tilaisuus käydä katsastamassa MM Tampereen Pakkahuoneella.

Powetrip ei ehkä ole bändin paras biisi, mutta eihän Stoner Rockin legendojen mikään tuotanto huonoa ole, ei myöskään Powertrip. Biisissä on legendaarisia lyriikoita, kuten: "I'm never gonna work another day in my life." Kukapas meistä ei olisi joskus moisesta haaveillut.

Arvio: hyvä-hyvä-hyvä. (9- / 10)



Mano Negra - Sidi H'bibi

Riskillä vedetään... Tämä saattaapi tuntua kovasti olevan väärässä paikassa tämä video. Ranskalainen Mano Negra sai jonkinmoisen kulttimaineen jopa Suomessa saakka. Orkesteri kävi mitä mainioimman Puta's Fever (huoran kuume) puitteissa vetäisemässä Lepakossa [saatan muistaan paikan väärin - en itse vaivautunut paikalle] keikan. Bändiä on aina kehuttu loistavaksi livebändiksi, joka vetää shown mistä ei energiaa ja vauhtia puutu. Näin jälkikäteen sitä voi vain ihmetellä miksi jätin aikoinaan keikan väliin. Ehkä siksi, että löysin bändin vasta hieman keikan jälkeen. King Kong Five tuli tutuksi jo ennen keikkaa, mutta koko levy pääsi hyllyyn vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Sidi H'bibi on yksi kummallinen vetäisy kyseiseltä Puta's Fever albumilta. On aika helppo kuvitella, että biisiin on vaikuttanut voimakkaasti orkesterin algerialaisjäsen.

Tämä kuuluu tänne (raskaan) rockin blogiin yhtä paljon kuin Faith no more:n Evidence. Mutta tässäkin tapauksessa, Mano Negralla asenne on vähintään rock, joten kaikki heidän tuotantonsa on paikkansa täällä ansainnut.

Tässä siis: Mano Negra - Sidi H'bibi

Kouluarvosalla: hauska, erilainen, arabialainen, lystikäs. (9/10).



Jos biisi tai bändi ei miellytä, skippaa video. Itkuvirret voi säästää muihin tapahtumiin.

torstai 7. elokuuta 2008

Volbeat - The Garden's Tale

Nyt on kyllä pakko sanoa, että tanskalaisbändi Volbeat on osunut napakymppiin uusimmalla levyllään. Albumilta löytyy toinen toistaan parempia biisejä. Muutama viikko sitten postasin Radio Girl -videon. Biisi on saanut vähintään tyydyttävän määrän soittoaikaa Radiorockin soittolistoilla. Ja ihan aiheesta. Vielä tänäkin päivänä biisi kestää kuuntelun, vaikka olen itse soittanut sen "levylautasellani" puhki jo kahteen kertaan.

The Garden's Tale saattaa olla vielä Radio Girl biisiäkin parempi. Rehellisesti sanottuna, on albumilta lähes mahdotonta sanoa mikä on paras biisi ja mikä toiseksi paras. Todella tasainen, tasalaatuinen ja ennen kaikkea korkea laatuinen levy on kyseessä.

Videosta on vaikea sanoa oikeastaan mitään. Musiikkivideoon pitää ympätä kuva, muutenhan kyse ei ole musiikivideosta vaan radiosta.

Jos tähän pitää numeerinen arvio laittaa, niin se on 10- / 10.


keskiviikko 6. elokuuta 2008

Limbomaniacs - Shake it

Huh, mähän olen liekeissä tänään. MIeleen tuli vanhalta kunnon 90 -luvulta musiikkia joka on saanut ansioihinsa nähden liian vähän huomiota. Muistaakseni Limbomaniacsin Stinky Grooves äänestettiin jossain päin maailmaa erinomaisen huonoksi levyksi. Käsittääkseni Limbomaniacs ei julkaissut kuin tämän yhden pahamaineisen levyn, missä ei irstaita sanoituksia säästellä. Suurin osa biiseistä pyörii navan alapuolella. Tyyliltään Limbomaniacs muistuttaa ehkä funk-rock genreä. Mutta toista samanlaista bändiä en itse ole kuullut. Kotipaikkana orkesterilla oli USA ja San Francisco (tai niin minulle on kerrottu).

Suomessa bändiä jäi täysin noteeraamatta.

Tässä ei voi kuin ihastella Youtubea. Ilman palvelua en olisi tätäkään irvokasta videotaiteen taltiointia nähnyt. Video istuu bändin musiikkiin ja imagoon kuin norsu Corollan takapenkille.

Mitä mieltä minä nyt sitten tästä oikein olen? AIVAN HELVETIN HYVÄ. Niin yksinkertaista se on. Sanoisin, että koko Stinky Grooves levy on täynnä toinen toistaan parempia biisejä ja tämä Shake it on mitä parhain esimerkki levyn materiaalista. (10/10)

Osta jos mahdollista. Jos ei ole mahdollista ostaa, varasta.


Mr. Bungle - Quote unquote

Sitten musiikkia vähän vaativampaan makuun: Mr. Bungle. Kysehän on Mike Pattonin alkuperäisestä bändistä, missä herra ehti vaikuttaa jo ennen liittymistä Faith No More:en.

Mr. Bungle on tiensä valinnut ja sillä uskollisesti pysynyt. Luultavasti Mike Pattonin nousu rock taivaan kirkkaaksi laulajatähdeksi mahdollisti Mr. Bunglen levyttämisen ja nousun omalaatuiseen kulttimaineeseen. Quote unquote on mitä mainioin ote bändin ensimmäiseltä pitkäsoitolta.

Mr. Bungle yhdistelee kaikki mahdollisia musiikkisuuntauksia kappaleidensa sisällä. Temmon vaihtelut kesken biisin tuntuvat olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Pirkko Liinamaa / levyraati: Ai kun raikasta. Tätä olis kiva tanssia (10/10)

Faith No More - Evidence

Kaikille lienee selvää, että tällä biisillä ei musiikin puolesta ole mitään asia raskaan musiikin blogiin. Mutta Faith No More jyrääkin aina asennepuolella, vaikka kappale sattuisikin olemaan hennompi, soul/bossanova/funk henkinen. Mike Pattonilla on ääni kohdallaan ja bändin asenne on aina ollut rock. Näin voi sanoa jopa ajasta ennen Mike Pattonin liittymistä bändiin.

Bändin hajottua vuosia sitten herra Patton on jatkanut omalla, erikoisella, tiellään ja vääntänyt musiikkia ja projekteja fiilispohjalta. Listalta löytyy mm. suuruuksia kuten Mr. Bungle ja Tomahawk.

Virallinen lausunto: keinuttaa (9+ / 10).

Faith No More: Evidence.

PS: Ja videokin toimii...

All That Remains - Not Alone

Pitkähkön tauon jälkeen on taas aika pistää All That Remains soimaan. Not Alone on lohkaisu Fall of Ideals -levyltä, mistä myös aikaisemmin postattu This Calling on. Näistä parista näytteestä voi helposti päätellä, että Fall Of Ideals on hankkimisen arvoinen teos jos raskaampi musiikki on mieleen. Ja kelle se ei olisi mieleen.

Muitta mukinoitta: Totuttua All That Remains tyyliä ja laatua (8+ / 10).


lauantai 2. elokuuta 2008

Tool - Sober

Kun nyt kerran vauhtiin päästiin, niin laitetaan samaan putkeen lisää musiikkia joka muutti maailmaa; ainakin omaani. Joskus 90 -luvun alussa MTV:n myöhäisillassa, Headbanger's Ball - ohjelmassa, pyöräytettiin Tool nimisen orkesterin Hush -biisin video. Video oli erinomaisen halpatuotantoinen - ja videon ja viestin perusteella se yllättäen (?) hyllytettiin / sensuroitiin. Ironista oli tietenkin se, että koko biisi ja video vastusti sensuuria. Hush ilmestyi bändin ensimmäisellä EP:llä, Opiate. Levy koostui kuudesta biisistä, joista muistaakseni kaksi oli live taltiointeja - ja erinomaisia osoituksia siitä, että bändi pystyisi heittää loistavaa settiä myös lavalla. Opiatea seurasi Undertow pitkäsoitto, josta ensimmäiseksi sinkuksi / videoksi valittiin tämä Sober.

Sanotaan niin, että nähtyäni tämän biisin videon ensimmäistä kertaa ja kuultuani tietenkin kappaleen videon taustalla, oli pakko vain kelata video takaisin alkuun - ja katsottava se uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Nyt parikymmentä (outch) vuotta myöhemmin, ei aika ole pahemmalti purrut biisiä, eikä videota. Sober toimii yksin ja erinomaisen hyvin myös videon kanssa.

Undertow ei jäänyt Tool:in viimeiseksi mestariteokseksi, vaan seuraava pitkäsoitta petrasi vielä, jos mahdollista. Aenema oli levy, jonka ole kuunnellut ehkä useimmin... korkeintaan Pink Floydin The wall kilpailee Aeneman kanssa. The wall:in tapauksessa soittokertoja on lisännyt mitä ihmeellisin elokuva jonka katsoin yhteen aikaan melkein kerran päivässä...

Tässä on kuintenkin kappale, mikä onnistui näyttämään miltä musiikki voisi kuulostaa ja miltä musiikkivideo voisi näyttää.

Tool: sober.

Arvio: Kaunista, synkkää, virkistävää, ahdistavaa (10/10)


Red Hot Chili Peppers - Taste the Pain

Provinssi rock (oliskohan ollut) vuonna 1988 jäi puolituntemattoman los angelelais -bändin kitaristin Hillel Slovakin viimeiseksi keikaksi. Bändi oli saavuttanut kohtuullisen kulttimaineen, ja herättänyt pahennusta esiintymällä keikoilla mm. pelkissä tennissukissa. Niin, siis kolme sukkaa mieheen. Bändi soitti funk-rock-punk tyylistä musiikkia, jolle nyt ei ehkä sen tarkempaa kategoriaa ollut määritelty. Sittemmin orkesteri on saavuttanut hieman enemmänkin nimeä - kyse oli siis orkesterista nimeltä Red Hot Chili Peppers.

Hillel Slovakin kuolema oli liikaa bändin rumpalille Jackie Ironsille, joka pisti rumputikut naulaan ja jätti bändin. Sittemmin herra Irons on soittanut mm. Pear Jam nimisessä puolituntemattomassa bändissä. Anthony Kiedis ja Flea eivät kuitenkaan olleet valmiit pistämään pillejä vielä pussiin vaan etsivät bändiin vahvistusta. Haussa olivat siis rumpali ja kitaristi. Uutta levyä pitäisi päästä levyttämään... Niinpä auditoinneista bongattiin bändiä vieläkin koristavat Chad Smith (rummut) ja John Frusciante (kitara). Kun bändi oli taas täydessä vahvuudessa riennettiin studioon äänittämään yhtä modernin rock musiikin merkkipaalua Mother's Milk -plättää.

Albumi jäi aiheetta ehkä hieman tuntemattomaksi, ainakin jos vertaillaan Mother's Milkiä seuranneita Blood, Sugar, Sex, Magic tha Californication. Asioista voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta itse olen sillä kannalla, että Mother's Milk oli orkesterin huippuhetki - ja vaikka suosio on vain kasvanut tästä eteenpäin, on materiaali heikentynyt. Moni on varmasti eri mieltä.

Mother's Milkin kenties paras biisi on funkkaava Taste the Pain. Tämä ei suinkaan ole levyn ainoa kohokohta, vaan yksi monista. Mutta jostain syystä tämä kappale on omassa rankkauksessa noussut muiden yläpuolelle.

Tässäpä siis vanhempaa RHCP:siä: Taste the Pain.

Politbyroon lausunto: oh mama (9+ / 10).


torstai 31. heinäkuuta 2008

The Roots - The seed 2.0

Eipä ole näinä päivinä montaa merkittävää mustaa rock artistia Amerikan mantereella. Aikoinaan mm. Chuck Berryn ja Jimi Hendrixin kaltaiset "afrikan amerikkalaiset" väänsivät keppiä tavalla mikä pisti valkonaaman kadehtimaan. Vielä 80 -luvullakin pinnalle nousi Living Colourin kaltaisia "mustia" kovan luokan rock artisteja. Mutta sitten tapahtui jotain outoa. Jostain ghetosta nousi kummallinen musiikkisuuntaus missä ei tarvinnut laulaa ollenkaan, riitti että artistit lirkuttelivat rimmaavia riimejä musiikin tahdissa. Oli syntynyt rap genrenä, ja tämän jälkeen ei juurikaan amerikan mustaa väestöä ole rock kiinnostanut. R'n'B rintamalla kansanosa vielä loistaa, samoin rap osastolla, mutta Rock on jätetty valkoisten miesten tantereeksi.

Mutta The Roots näyttää, että tyyliä ja taitoa vielä riittäisi rock genreäkin hätistelemään. The Seed oli muutama vuosi sitten melkoinen hitti, huolimatta hieman "härskeistä" sanoituksista. Eipä biisissä kiroilla, mutta viesti on hyvin suoraviivainen.

Mutta asia on vain niin, että The Seed 2.0 on helvetin hyvä. Kuuntelin hieman muutakin The Roots tuotantoa biisistä innostuneena, mutta valitettavasti minulle jäi semmoinen vaikutelma, että tämä oli melkein vahinkolaukaus, ja The Roots haluaa myös näyttää taitojaan tuossa rap / hip hop genressä. Harmin paikka.

Aamukommentti: Todella hyvä (9+ / 10).


Stone sour - Through Class

Pistetään tässä hieman "poppia" listalle. Splipknotin Dualityn yhteydessä ehdin jo hehkuttaa bändin laulajan mitä loistavinta ääntä. Tässä Stone Sour:in Through Class biisissä on loistava osoitus siitä, että kaveri todella osaa laulaa. Ja vaikka laulaja ei välttämättä mikään jumalainen komistus olisikaan :-) niin kyllä tuolla naamalla voi ihan ilman maskiakin laulaa.

Biisi ei ehkä ihan ole rock -kategoriaan laskettavissa, mutta riittänee, että asenne on rock. Ja video on perinteinen, hieman naiivikin, mutta hienosti toteutettu.

Stone Sour: Through Class.

Arvio: Sielua hivelevää (8/10).


Alice in Chains - Would?

Joku aika takaperin vannouduin (Godsmackin yhteydessä) kovaksi AiC faniksi. Olisi siis varsin outoa jättää AiC ilman mainintoja tässä blogissa. Päätin laittaa ensihätään mielestäni kenties parhaan Alice In Chains biisin: Would? 90 -luvun Seattle rock / Grunge sai ristikseen kohtuuttoman määrän huomiota ja kiitosta saaneen Nirvanan. Nirvana jätti melkein kaikki muut Seattle bändit varjoonsa, vaikka eivät mielestäni Grungea soittaneetkaan, vaan enemmänkin punk henkistä rockia. Itse en Nirvanaan juuri lämmennyt, vaikka on myönnettävä, että Nevermind hetkellisesti puraisikin ja kyllä levy hyllystä löytyy vielä tänä päivänäkin.

Mutta ehkä on syytä palata AiC:hen. Layne Staley:llä on yksi rock musiikin lyhyen historian parhaimmista äänistä. AiC:n biisit toimivat, ja bändi onnistui takoa neljä-viisi jumalaisen hyvää levyäkin. Oikeastaan ainoastaan tuo bändin nimeä kantanut Alice In Chains -levy on joutava. Would? on irroitettu bändin toiselta pitkäsoitolta, ja videossa vilisee Singles -elokuvan kohtaukset ja maisemat, tai ehkä enemmänkin maisemat. Biisi taisi kyseisessä Seattlen nuorison ylistyksessä hetken soida keikkakohtauksessa.

Oli miten oli, Would? toimii ja paukuttelee tajuntaa joka kerta kun sen kuulee. Melodia toimii, fiilis on mitä uskomattomin - ja video istuu biisiin ja sen tunnelmaan kuin nyrkki py*l**n. Tai no, tiedä siitä sitten - mutta silkkaa terästä paketti on joka tapauksessa.

Ja kuten niin monelle bändille on käynyt, loppui AiC:n tarina ennen aikojaan. Tarina taisi mennä niin, että ensin pistettiin pillit pussiin bändin kanssa - ja muutamassa vuodessa sen jälkeen herra Staley onnistui tappaa itsensä huumeilla. Eli uutta herkkua ei ole luvassa. Ennen ennenaikaista kuolemaansa ehti Layne S. tekemään ainakin yhden erinomaisen projektilevyn kokonpanolla: Mad Season. Kannattaa kokeilla.

Asiantuntija-arvio: Ihan sairaan hyvä (10/10).


keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Angels & Airwaves - Everything's magic

Törmäsinpä jokin aika sitten tämmöiseen ihmeeseen. AvA lukeutuu Amerikanmaalla kovin suosittuihin teini punk-pop bändeihin (ainakin tämän biisin perusteella). Samassa kategoriassa lippuaan liehuttaa mm. Blink 182, Good Charlotte ja muutamat muut. Eikä siinä mitään, hyvä punk/pop on aina hauskaa ja viihdyttävää kuunnteltavaa. Ja niinpä on tämä AvA:n Everything's magic biisi, missä reilu poljento saattelee verrattain tarttuvaa melodiaa.

En ole (vielä) ehtinyt bändin muuhun tuotantoon tutustumaan, mutta tämän biisin perusteella lienee aihetta korjata tilanne pikimmiten.

Ennakot: hauskaa, harmitonta ja vauhdikasta (9- / 10)


Niin, ja törmäsinpä ensimmäistä kertaa youtubessa sellaiseen ihmeeseen, että löysin bändin videon, mutta juutuubi sanoikin: "This video is not available in your country". Noin amatöörin mielestä tuo on lähinnä "Haista vittu" -viesti, sillä halutessaan tuuba olisi voinut karsia koko videon pois hakutuloksista. Nyt kävikin niin, että näin, että Universal music on postannut itse alkuperäisen videon tuubiin, mutta halunnut rajoittaa videon saatavuutta luultavasti vain USA:n markkinoille. Niinpä haluan välittää Universal music:ille oman viestini: "Haista itte !".

tiistai 29. heinäkuuta 2008

Lacuna Coil - Our truth

Italia on tunnettu iskelmä maa, ja italialaiset iskelmät ovat erityisen suosittuja Suomessa. Jos pitäisi listata italialaisia rock musiikin tekijöitä, jäisi lista selvästi iskelmälistausta lyhyemmäksi. Mutta kyllä saapasmaa on jotain melkein nimekästä saanut tuotettua: Lacuna Coil. Viime aikoina on pinnalle tupsahdellut muutama orkesteri mikä vääntää heviä, ja laulut hoitaa naisvokalisti. En kuitenkaan haluaisi siitä syystä alkaa vertailemaan Lacuna Coilia esim Evanescenceen tai muuan kotimaiseen hyvinmyyneeseen orkesteriin. Lacuna coil soittaa mielestäni ihan persoonallista musiikkia, joka ansaitsee maininnan ilman rinnastuksia muihin.

Bändiltä on ilmestynyt jokunen albumi, ja ainakin tällä Karmacode -albumilla on melko monta erinomaista biisiä, joista parhaita, ja tunnetuimpia, lienee tämä Our Truth.

Arvio: hyvää vakaata rockia. (8/10)

Pahoittelut erinomaisen surkeasta äänenlaadusta.

maanantai 14. heinäkuuta 2008

Type O Negative - Black No. 1 (Little Miss Scare -All)

Jäi eiliseltä postaaminen väliin, niin pistetään tälle päivälle kaksi. Tässäpä olis tarjolla lisää New Yorkin herkkuja, nimittäin Type O Negative. Bändi ei oikein koskaan noussut suurten joukkoon, vaikka Bloody Kisses ja October Rust levyiltä irtosi hyvinkin soittoaikaa saaneita sinkkuja. Vielä tänäkin päivänä saattaa kuulla radiossa My girlfriend's girlfriend -biisin, mikä ei suinkaan ole orkesterin parasta tuotantoa.

Mitä levyihin tulee, on Bloody Kisses paras Type O mitä minä olen kuullut. Tätä aikaisempi materiaali on jäänyt hieman tuntemattomaksi.

Muistan elävästi kun HIM yhtyeen V. Valo tuntui kovasti matkivan Type O:n Peter Steeleä lauluäänessä, maneereissa ja elkeissä. Luojalle kiitos, HIM löysi oman tyylinsä ja lopetti Type O -imitaatiot. Se, että HIM materiaali ei oikein ole minulle mieleen lienee sivuseikka - tärkeintä on, että bändillä menee hyvin ja oma tyyli on löytynyt.

Type O on kuitenkin pitänyt oman tyylinsä, mikä sekin on vain kunnioitettava asia. Kuten sanottu, tällä tyylillä ei listojen kärkisijoja kolkutella kuin hetkittäin, mutta eihän kaikkien sinne tarvitse pyrkiäkään. Eiköhän bändi ole toimeentulonsa tälläkin musiikilla ansainnut. Bloody Kisses levyn tuotannosta vastaa Peter Steele, ja Life Of Agonyn tuottajanakin kunnostautunut, Type O kosketinsoittaja Josh Silver.

Eli tämä on Type O Negative, ja biisi on Black No. 1 ....

Loppukevennys: loistava video, erinomainen biisi - kaikki toimii (9/10).


Godsmack - Keep Away

Bostonilainen (en nyt mene tuosta takuuseen) Godsmack on ehtinyt urallaan vääntämään jo muutaman pitkäsoiton. Viimeisin taitaa olla nimellä IV (omaperäistä) kulkeva albumi. Sully Erna ehti tehdä musiikkia muutaman vuoden rumpalina, kunnes päätti astua rumpujen takaa parrasvaloihin ja pisti pystyyn Godsmackin. Jostain syystä Godsmackiä ja nimenomaan Sullyn laulua on verrattu usein Alice In Chains:in Layne Staleyn ääneen. Itse olen melkoisen vannoutunut Alice in Chains fani jo Facelift -levystä alkaen, enkä itse oikein tahdo löytää noita väitettyjä samankaltaisuuksia.

Mutta mikäs siinä, jos vertailla haluaa. Pidän kuitenkin Godsmackiä pykälää raskaampana kuin AiC:iä, joskin molemmat ajavat asiansa mitä komeimmalla tavalla.

Vuosin varrella on levyhyllyyn kertynyt kolme Godsmackin neljästä pitkäsoitosta. Kaikki kuulemani on pirun hyvää raskasta rockia. Alla Keep away missä video on ehkä hieman perinteinen, mutta biisi on raskaasta poljennostaan huolimatta verrattain letkeä ja tuo letkeys tulee aika hyvin esiin myös videon bändikohtauksissa.

Ei muuta kuin nauttimaan: Godsmack ja Keep away.

Arvio: mannaa (9- / 10).


lauantai 12. heinäkuuta 2008

Slipknot - Duality

Duality on loista osoitus siitä, että Slipknot on salonkikelpoinen metallibändi. Tai no, ehkä siitä salonkikelpoisuudesta voi olla montaa mieltä - harvemmin yleisön päälle kuseminen on laskettu osaksi etikettiä. Mutta jos tästä ei muuta saa irti, niin ainakin sen, että Corey Taylor osaa laulaa ja Slipknot pystyy tekemään hyvää, vauhdikasta ja ajoittain melodista raskasta rockia.

Itse en oikeastaan ole koskaan kuulunut Slipknotin faneihin. Ehkä tuo maski- ja sikailuimago ei enää tässä iässä vetoa minuun. Hyvä musiikki sen sijaan jaksaa yhä vedota; ja Duality on sitä hyvää musiikkia.

Corey Taylor on vetässyt Apocalyptican kanssa meikäläisessä radiossa kovasti soitetun I'm no Jesus biisin. Eikä tuo yhteistyö Apocalyptican kanssa todellakaan huonoa ole - väittäisin, että biisi on Apocalyptican paras.

Tässä on nyt kuitenkin Slipknot ja Duality.

Arvio: Loistava biisi, mainio video - aina ilo nähdä ja kuulla. (9/10).


perjantai 11. heinäkuuta 2008

Katatonia - My twin

Juuri kolahti postiluukusta Katatonian live cd+dvd paketti. Tämän kunniaksi piti postata jo toinen Katatonian video Youtubesta. Bändi on itse postannut (käsittääkseni) videonsa youtubeen, mikä on helvetin hieno homma.

My twin on kenties tarttuvin Katatonian biisi mitä minä olen kuullut. Tarttuvuudesta huolimatta biisi kestää kyllä kuuntelukertoja. Videosta en oikeastaan osaa sanoa mitään, en hyvää enkä pahaa. Kyse ei siis mielestäni ole mistään hienoimmasta musiikkivideotaideteoksesta. Huolimatta videon mitäänsanomattomuudesta, My twin kappaleena vetää homman kotiin.

Arvonsana: Taattua Katatonista laatua (9/10).


keskiviikko 9. heinäkuuta 2008

Pantera - This love

Eihän mitään tarinaa raskaan sarjan musiikista voi kertoa ilman Panteraa. Bändi ehti urallaan vääntä monen monta loistavaa levyä, joista ehkä suosituimmat olivat Cowboys from Hell ja Vulgar display of power, joista jälkimmäinen sai nimensä Manaaja elokuvasta.

Vuosien keikkailu ja yhteistyö kuitenkin kypsytti bändin joka hajoitti itsensä suosion huipulla. Ja mikäs olisi parempi aika ripustaa hokkarit naulaan? Kaikki fanit eivät kuitenkaan ottaneet hajoamista hyvällä. Muuan turhautunut fani päätti kertoa bändin kitaristille kouriintuntuvasti, mitä hän ajatteli Panteran hajoamisesta. Tuo masentunut fani paineli Panteran kitaristin uuden bändin keikalle, ja ampui kitaristin. Tämän tragedian seurauksena voidaan olla varmoja, ettei bändi palaa keikkailemaan ainakaan alkuperäisessä kokoonpanossa.

Alla Panteran kenties paras biisi (ainakin minun mielestäni): This Love.

Vapaamuotoinen arvio: Aivan mahtava (9+ / 10).


tiistai 8. heinäkuuta 2008

In Flames - Come clarity

Maaotteluhengessä oli pakko postata tälle päivälle vielä In Flames ja Come Clarity. In Flames on ruotsalainen raskaamman metallin taitaja. Levyjä bändi on vääntänyt jo vuosia, joten mistään eilisen teeren bändistä ei ole kyse. Musiikki on raskasta ja melodista. Bändin laulajalla on omintakeinen ääni, joka varmasti herättää mielipiteitä suuntaan tai toiseen - harvat suhtautuvat siihen ainakaan täysin neutraalisti. En ole juurikaan muuta In Flames materiaalia kuunnellut, joskin tämä Come Clarity selvästi nostaa bändin tuotantoa ostoslistan kärkisijoille.

Siis alla video Come Clarity bändiltä In Flames.

Loppusivallus: Biisi on pirun hyvä, videokin menettelee. Kyllä ne Ruotsissakin selvästi osaavat (9/10).


Amorphis - House of Sleep

Piti kaivaa taas yksi osoitus, että ei nämä kotimaiset raskaan musiikin tekijät ihan surkeita ole. Amorphiksen House of Sleep on saanut ihan kiitettävästi soittoaikaa ainakin radio rockilla. Ja biisiin tykästyneenä pitää sanoa, että ihan syystä. Eipä tämä ehkä sitä kaikkein raskainta rockia ole, mutta melodiat on kohdallaan. En kyllä kuollaksenikaan saa selvää mitä biisissä lauletaan, mutta enpä minä ole laulun sanoista koskaan erityisesti perustanut.

Ostin aikanaan koko Eclipse albumin mistä tämäkin biisi on irroitettu. Sanoisin albumia ihan ok levyksi. Se ei kuitenkaan nouse omaan top 50 listaan, vaikka tämä House of sleep loistava biisi onkin. Eclipse on ehkä hieman epätasainen levy, eikä House of Sleep:in kaltaisia mestarivedoksia juuri muita levyltä löydy.

Kaikesta huolimatta, tästä voi kuunnella House Of Sleep -kappaleen.

Arvio: Biisi on mitä parahin - video menettelee (8+ / 10).



sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Volbeat - Radio Girl

Tässä tapauksessa ei voi sanoa, että bändi olisi jäänyt vähemmälle huomiolle, ainakin jos radiosoitosta on kyse. Volbeatin Radio Girl on soinut kiitettävästi Radio Rock:in soittolistoilla. Volbeat tulee Tanskasta, ja soittaa vauhdikasta, hieman raskaanpuoleista rockia - missä on selvästi vaikutteita rockabillysta ja Elviksenkin musiikista. Laulajalla on erinomaisen persoonallinen ääni, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Itseeni ääni ja musiikki iskee kuin korkeajännitys.

Myös Tanskasta tulee hyvää raskaamman rockin taitajaa.

Levyraati: Oikein hyvä - tykkäsin erityisesti siitä B -osasta. (9/10)

Hyvät naiset ja herrat: Volbeat ja Radio Girl:




lauantai 5. heinäkuuta 2008

Everlast - What its like

Everlast on House of Pain -yhtyessä tutuksi tullut Erik Schrody, New Yorkista. House of Pain pisti hokkarit naulaan vuonna 1996 minkä jälkeen Everlast lähti soolouraa yrittämään. Hänen, käsittääkseni, toinen soololevy White Ford Sings The Blues osui kultasuoneen, ja levyltä irroitettiin muutamakin hyvin pärjännyt single.

Levyn kenties tunnetuin biisi on What its like. Video on jonkun fanin Youtubeen lataama. Biisi ja video on sinällään mitä parasta viihdettä, mutta MTV:n tekopyhyys tekee siitä hieman surkuhupaisan - MTV:llä kun ei saa kiroilla. Tästä syystä jokainen kirosana on korvattu jollain muulla, tilanteeseen sopimattomalla äänellä. Biisin voi kuunnella kokonaisuutena ostamalla levyn. Levyllä on paljon muutakin loistavaa musiikkia, joten rahat eivät mene hukkaan.

Tuomariston yksimielinen arvio: hyvää poppia (9/10)


perjantai 4. heinäkuuta 2008

American Head Charge - Loyalty

Minneapolisista kotoisin oleva American Head Charge luokitellaan tyypillisesti Nu Rock genren edustajaksi. Nu Rock genre on usean 2000 luvulla breikanneen raskaan ja aggressiivisen rockin edustajan leima.

Kaipa tuo Nu Rock on yhtä hyvä nimi kuin mikä muu tahansa. Se on kuitenkin tiedotusvälineille tärkeää, että musiikki voidaan kategorisoida. Eikä siinä luokittelussa ihan oikeasti mitään pahaa ole.

American Head Charge on kuitenkin ehtinyt tehdä musiikkia vuodesta 1997 lähtien, eli yli kymmenen vuotta. Ja kymmenen vuotta rock bändille on jo ihan kunnioitettava ikä. Bändi kohtasi vaikeuksia vuonna 2005, kun yhtyeen kitaristi löytyi keikkabussista kuolleena; kuolinsyyksi olen kuullut väitettävän vahingossa otettua yliannostusta reseptilääkkeitä. Ehkä niin.

Tässä kuitenkin erinomainen vedos bändiltä: Loyalty.

Arvosana: Vihainen mutta kaunis. (9- /10)


torstai 3. heinäkuuta 2008

Life Of Agony - Through And Through

Life of Agony on / oli Brooklynista kotoisin oleva raskaamman metallin raataja. Bändin esikoislevy River Runs Red sai osakseen 90 -luvulla kiitosta ansioistaan. Keith Caputolla on ääni johon joko ihastuu, tai sitä inhoaa. Omintakeisuudestaan Keith laulaa puhtaasti ja osuu nuottiin.

Levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu oli tämä Through and Through. Albumin tuottajana hääri Type o Negativesta tuttu Josh Silver. Myös LoA:n rumuja paukutti Type O Negativen vanha rumpali Sal Abruscato.

Ensilevyn kauttaaltan positiivinen palaute asetti bändille kovat paineet tuottaa vertailun kestävää materiaalia. Toinen kokopitkä Ugly onnistui jossain määrin, sillä se ei ollut susihuono. Mutta vaikka LoA:sta pidänkin, on pakko sanoa, ettei Ugly yllä lähellekään River Runs Red:iä.

Tässä kuitenkin: Through And Through.

Loppuarvosana: hyvä (8+ / 10). Myös video on mitä mainioin, erityisesti bändikohtaukset.



Evergrey - A touch of blessing

Evergrey osoittaa, että Europe ei suinkaan ollut ainoa hyvä ruotsalainen heavy bändi... heheheh. Europe, hyvä, heavyä... mitä vielä.

Evergrey on kuitenkin melko pitkän linjan ruotsalainen raskaan rokin taivaltaja. Viidenneltä The Inner Circle levyltä lohkaista A touch of blessing on musiikillisesti loistavaa kuunneltavaa, ja videon yksinkertaisuudesta huolimatta on siinä onnistuttu mielestäni tallentamaan jotain mikä istuu kappaleeseen loistavasti. Valituissa kohdissa tärisevä kamera tuo huomattavasti lisäpainoa raskaaseen poljentaan.

Bändin kolme ensimmäistä levyä olivat mitä parasta kuunneltavaa, ja niistä kenties paras oli Solitude, dominance, tragedy. Jostain syystä uusimmat levyt on jäänyt hankkimatta... A touch of blessingiä kuunnellessa tulee mieleen, että ehkä tilanne olisi syytä sittenkin korjata.

Arvio: Kertakaikkisen mainio (9/10)



keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Kingston Wall - Two of a kind

Tuli hieman huono omatunto kun mollasin tässä kotimaisia rokkibändejä omaperäisyyden puutteesta. Kyllähän näitä löytyy, kun vähän miettii. Ensimmäisenä kotimaisen tuotannon nimenä on pakko nostaa jo edesmennyt Kingston Wall. Bändillä ei ihan oiketa kotisivuja koskaan ollut (tietääkseni ainakaan) - bändi pisti pillit pussiin vuoden 1994 lopussa / 1995 alussa. Ja haaveet uudelleenkokoamisesta haudattiin Pete Wallin myötä kesällä 1995. Perkele.

Youtubessa on aika kiva setti bändin livetuotantoa, musiikkivideoita KW ei juurikaan julkaissut. Itse ehdin nähdä Kingston Wallin livenä vain kertaalleen Espoon Tapiolassa. Ja tarinat loistavasta livebändistä eivät todellakaan olleet liioiteltuja.

Alla esimerkki KW:n keikkataltioinneista: Two of a kind, mikä on ote toiselta "II" levyltä. Voin vain suositella marssimista levykauppaan ja ainakin tuon 2. levyn hankintaa. Sijoittaminen koko tuotantoon ei mene sekään hukkaan, uskallan luvata.

Puolueeton arvio: Oh, baby! (10/10).



tiistai 1. heinäkuuta 2008

Nine Inch Nails - Head like a Hole

Muistan sen kuin eilisen päivän kun 90 -luvun alussa päädyin Lollapalooza kiertueen konserttiin jossain San Josen lähimaastossa. Keikalla näin ensimmäistä kertaa bändin nimeltä Nine Inch Nails. No, enpä ole bändiä sen koommin livenä nähnytkään, mutta yksikin kerta riitti; vaikutus oli melkoinen. Trent Reznor bändeineen vetäisi keikan, ehkä tunnin setin, ja energiataso oli samaa luokkaa kun on tässä Head like a hole -videossakin. Biisi on lohkaisu ensimmäiseltä pitkäsoitolta Pretty hate machine. Head like a hole on kenties levyn tunnetuin biisi, eikä se suinkaan huonoimmasta päästä ole.

Valitettavasti vain, on NIN mennyt lähinnä alamäkeä ensilevystään, joskin parilla seuraavallakin levyllä oli muutama maukas lohkaisu.

Tässä kuitenkin Head like a hole.

Arvio: kertakaikkiaan mainio (9- / 10).
Perustelut: biisi ja video rulettavat.




Fair To Midland - Kyla cries Cologne

Texas on uusi Seattle. Tai no, ei ehkä sentään, mutta Texasista kuuluu mielenkiintoisia juttuja ainakin musiikillisesti. Muutenhan tuo osavaltio ei ole kunnostautunut muuten kuin surkeiden presidenttien tehtailussa. Fair to Midland on kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista uusista jenkkibändeistä. Uusi tässä on tietenkin suhteellinen käsite, onhan bändi tehnyt musiikkia 90 -lopulta alkaen. Mutta Serj Tankianin napattua bandin omaan talliinsa, alkoi tapahtua kummia. Jos ei muuta, niin ainakin bändillä pitäisi olla vähän enemmän rahaa käytössä tuottamiseen ja julkisuuden hoitamiseen.

Fair to Midland on vaikeasti luokiteltavaa musiikkia. Vähän tuntuu, että he ovat luomassa omaa genreään, niin kuin Primus aikanaan. FtM:ään on leimattu mm. genre Art Rock mitä ikinä se sitten onkaan. Itse löisin tagit: proge, metalli, rock jo tutuista genreistä. Mutta ei nuo genret kerro läheskään kaikkea musiikista tai sen tyylistä. Eli kokeile onneasi.

Alla lohkaisu bändin hyvinmyyneeltä: Fables from a Mayfly: What I tell you three times is true: Kyla cries Cologne.

Tarinoiden mukaan bändi toimii erinomaisen hyvin livenä... mutta kyllä videokin on hauskaa katseltavaa, ja levy loistavaa kuunnteltavaa.

Juryn arvio: Helvetin hyvä, ei tosin levyn paras biisi (9/10).



maanantai 30. kesäkuuta 2008

The Haunted - The Flood

Lisää rautaista tykitystä naapurista. Ruotsalainen The Haunted raivoaa albumillaan The Dead Eye napakympin. Väittäisin jopa, että levylle ei ole eksynyt yhtään hutia. On kuitenkin myönnettävä, että levy ei välttämättä aukea ensimmäisemällä kuulemalla. Ja melodioidenkin löytäminen saattaa välillä olla vaikeaa - mutta kyllä siellä komeita kuvioita on kun jaksaa keskittyä.

Alla helvetin hyvä The Flood. Totuuden nimissä on sanottava, että video on tökeryydessään koominen, liekö ollut jopa tarkoitus?

Musiikinopettaja laittaa sivun reunaan hymyilevän nuottiavaimen (9+ / 10)



Mikähän siinä on, että Ruotista löytyy näin helvetin hyvää musiikkia? [jatkossa tulee lisää makeaa ruotsalaista metallia]. Kyllä saa monet Suomen "vientibändit" hävetä tavanomaisuuttaan...

Monster Magnet - Space Lord

Lisää materiaalia Amerikan ihmemaasta. New Jerseystä kotoisin oleva Monster Magnet ja yksi bändin parhaista: Space lord. Bändin on vääntänyt psykedelishenkistä rockia vuodesta 1989 ja keikkailee yhä. Vuonna 1995 ilmestyi koko maailman seisauttanut Dopes to Infinity, mistä lohkaistu sinkku Teenage Negasonic Warhead pyöri melko paljon jopa Music Televisonin soittolistoilla. Bändi ei kuitenkaan breikannut mainstreamiin enkä usko, että se oli bändin tarkoituskaan. Dave Wyndorf ja Monster Magnet on kuitenkin jatkanut oman linjansa vetämistä ja melodisen stoner metallin tekemistä. Levyjä on ilmestynyt noin yksi kahdessa vuodessa. Alla oleva Space Lord on lohkaisu Powertrip albumilta joka saattaa olla bändin paras... tai kisa Dopes To Infinityn kanssa on tasainen.

Wyndorf ei ole koskaan innostunut musiikkivideoista, eikä niitä liian montaa ole tehtykään, vaikka mainiota materiaalia olisi muille jaettavaksi asti. Bändi kuitenkin toimii niin videolla, levyllä kuin livenäkin.

Oli miten oli, alla Space Lord minkä ansioista on turha kiistellä.

Kouluarvosana: Kiva, kiitettävä, moi. (9+ / 10)



sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Shinedown - Fly from the inside

Eipä tule montaa bändiä mieleen jotka olisivat kotoisin Floridasta. Ja vielä vähemmän tulee mieleen hyviä bändejä. Shinedown on orkesteri, joka tunnustaa kotipaikakseen Floridan. Muutama vuosi takaperin ilmestyi hämmästyttävä Leave A Whisper -levy mistä tämäkin raapaisu on kotoisin. Aina silloin tällöin sitä törmää levyyn jota yksinkertaisesti vain jaksaa kuunnella viikosta toiseen. Leave A Whisper oli sellainen levy. Ensimmäisellä pitkäsoitolla oli reilu kymmenen biisiä joista kukin oli toinen toistaan parempi. Mukaan sattui vain yksi tai kaksi jotka olivat vain "hyviä", eivätkä "sairaan hyviä".

Ainoa pettymys Leave A Whisper -levyllä oli se, että se oli kopiosujojattu, joten mp3 soittemeen levyn sai helpoiten lataamalla torrentista. Bändi ei ole itse ladannut Youtubeen omia videoitaan, joten allaoleva video saattaa loukata jonkin tahon oikeuksia. Videot löytyvät kyllä bändin omilta sivuilta missä niitä voi tuijotella hyvällä omallatunnolla.

Jos musiikkia pitää luonnehtia, niin sanotaan sitä vaikka Rock musiikiksi. Ei välttämättä ole maailman omaperäisintä genreltään, mutta soundi on hyvä, melodiat osuvia ja laulajalla helvetin hyvä ääni.

Barometri näyttää
: Osu ja uppos (9/10).



lauantai 28. kesäkuuta 2008

Katatonia - Deliberation

Ruotsalainen Katatonia näyttää kaapin paikan. Bandi on vääntänyt rankkaa metallia vuosi tolkulla, mutta jokunen vuosi sitten kävi bändillä heikonpuoleinen flaksi... laulajan ääni ei enää kestänyt rankkaa raivoamista, ja pakon edessä oli aika tuunata musiikillista linjaa. Onni onnettomuudessa oli siinä, että tuon surkean epäonnen seurauksena on Katatonia tehnyt veret seisauttavan hienoa musiikkia. Kolmesta uusimmasta albumista viimeisin, Great Cold Distance, voidaan lukea yhdeksi 2000 luvun parhaista albumeista - ainakin jos minulta kysytään.

Alla loistava raina tuolta Great Cold Distance -albumilta: Deliberation.

Oma arvio: Napa-vitun-kymppi. (10/10)



En tiedä mihin tätä vertaisi, mutta lähimmäs tunnelmaltaan menee luultavasti Kyuss.

perjantai 27. kesäkuuta 2008

All that remains - this calling

Kymmenen vuoden ikään päässyt All That Remains oli ainakin minulle uusi tuttavuus. Sattumalta päädyin last.fm:ään etsimään jotain mielenkiintoista ja kompastuin tähän This calling -biisiin. Tavoitteena oli löytää jotain motivaatiota nostattavaa musiikkia minkä voimalla pyöräily töihin sujuisi rattoisasti. Hard core Pantera fanit saattavat pahastua siitä, että All That Remains kikkailee Panteran viitoittamassa genressä, missä ei ujostella olla vihaisia, mutta laulajan annetaan silti välillä laulaa ja melodiakin on saatu ympättyä mukaan.

Tuomio: Erittäin hyvä miinus. (9/10)

Jos et tykkää, pidä se omana tietonasi.



Jos tuntuu, että on ihan pakko kommentoida, niin anna palaa.