Kilpi - Tuli, vesi ilma ja maa

Kun nyt taas vauhtiin päästiin, niin pistetään listoille lisää kotimaista, suomeksi laulettua rokkia. En ole aina varma kuinka tosissaan tai leikillä Kilpi omaa metalliaan vääntää, mutta jostain syystä bändin musiikki iskee korkealta ja kovaa. Kilpi soittaa raskasta, raskastempoista ja melodista metallia mistä ei huumoria ja fiilistä puutu.

Ensimmäinen biisi minkä Kilveltä rekisteröin, oli Nerokasta ikävää. Ja vielä tänäkin päivänä voin vain kehua tuota kappaletta. Mutta ei Tuli, vesi, ilma ja maa kauas taakse jää. Myös tämä biisi iskee samalla kaavalla kuin 1000 volttia.

Arvio: Verratonta ja hauskaa (9/10).

Mokoma - Marras

Ja hieman suomenkielistäkin rokkia. Jos Mokoman Marras biisiä ei ole kuullut, niin sitten on tullut pidettyä radioita kiinni viime talvena. Marras on loistava biisi. Jos siitä ei tykkää, on pölkky.

Arvio: Loistelias (9/10)

Gravity Kills - Enough

Gravity Kills ei oikein koskaan lyönyt itseään läpi edes kotimarkkinoillaan, saati sitten Suomessa. Itse törmäisin bändiin joskus 90 luvun lopulla ja pidin kovasti. Pari levyäkin tuli hankittua, jos ei muuten niin kannatuksen vuoksi. No, eipä tässä Enogh biisissä tarvitse kannatuksesta puhua, sillä biisi on mitä parahin. Yritin löytää Guilty biisiä, mutta siitä ei oikein Youtubesta löytynyt kuin fanien itse tekemiä videosovituksia, joista luonnollisesti suurin osa oli silkka huttua.

Kriitikko suomii: on todella hyvä. (8/10).

Blue October - Hate Me

Tästäpä en pysty paljoa tarinaa vääntämään. Tämä on oikeastaan ainoa biisi mitä olen Blue Octoberilta kuullut. Jostain syystä en ole vaivautunut tutustumaan bändin muuhun tuotantoon. Ehkä siksi, että tämä biisi on aika pitkälti ainutkertaininen. Minun on vaikea kuvitella että levy voisi sisältää muuta yhtä tasokasta musiikkia. Toistaalta samaa teemaa ja fiilistä ei kannata juuri toistaa, sillä muut tuntuisivat vain halvoilta kopioilta. Roger Waters teki aikoinaan sen virheen, että ei osannut luopua superhienosta The Wall -konseptilevystä, vaan jatkoi konseptilevyjen tekemistä. Mutta valitettavasti saman kaavan toistaminen harvoin toimii bändillä. Bändin pitää pystyä uusiutumaan ja keksimään uusia juttuja.

Tämä on kuitenkin Blue October ja Hate me.

Kuittaus: Todella hieno biisi, ihan ok video (9/10).

Primus - American Life

En noin yleensä tykkää postata live videoita, mutta tätä Primukseen maanmainiota American Life biisiä en löytänyt virallisena musiikkivideona. Primuksen tapauksessa live taltiointi ajaa kyllä videon aseman oikein hyvin. Soundit toimivat myös elävän musiikin taltionnissa.

Primus julkaisi aikanaan ainakin kolme jumalaisen hyvää levyä: Frizzle Fry, Sailing the seas of cheese ja Pork Soda. American Life on lohkaisu listan toiselta albumilta.

Nuorisolle Primus ja/tai Les Claypool (basisti + laulaja) on tullut tutuksi South Park sarjakuvan tunnusmusiikin esittäjänä.

Primusta leimaavat pari asiaa: Oman polun kulkeminen (tätä musiikkia ei oikein pysty edes luokittelemaan), uskomaton basso ja omaperäinen laulu.

Arvosana: Killeri (9+ / 10)

Finger eleven - Paralyzer

Jup. Se on sanottava, että Radio Rock on ollut loistava tulokas kotimaiseen radiotarjontaan. Radio city piti pitkään Rock lippua korkealla, mutta rehellinen mielipiteeni on, että Radio Cityllä katosi ote jo vuosia sitten. Ohjelmat ajautuivat sinne tänne, ja yleensä liian kauaksi rock musiikista. Sama ilmiö on nähtävissä mm. Music Televisionissa. En tosin pariin vuoteen ole MTV:tä katsonut, mutta muutama vuosi takaperin MTV:n tarjonta alkoi ohjautua kaikenmaailman reality tv:n ja muun hömpän pariin.

Ja mitä tekemistä Radio Rockilla on otsikon biisin kanssa? No se, että tämänkin biisin bongasin Radio Rockilta eilen. Onneksi tai valitettavasti biisi iski samantien, ensikuulemalla. Yleensä se enteilee pahaa, ja ao. musiikki osoittautuu enemmänkin kertakäyttötavaraksi. Mutta poikkeuksiakin on. Toivotaan nyt, että Finger Eleven on myös poikkeus, ja Paralyzer kuulostaa hyvältä vielä parin kuukauden kuluttuakin.

Arvio: Ehkä kertakäyttöistä hömppää - mutta juuri nyt kuulostaa hyvältä. (8+ / 10 )

Von Hertzen Brothers - Let Thy Will Be Don

Kun kuulin biisin / näin videon ensimmäistä kertaa, olin kaikkea muuta kuin vakuuttunut. Ensivaikutelma oli enemmänkin sen kaltainen, että kotimainen nippu muusikoita yrittää soittaa hyvää progea. Suoraan sanottuna en noteerannut koko bändiä sen kummemmin. Kului muutama kuukausi, ja luultavasti olin kuullut muutamaa biisiä radiosta, kun jossain illanvietossa eräs bändin biiseistä lähti soimaan. Ja siinä kohtaa se iski kovempaa kuin korkeajännitys. Jonkinverran kuunneltuani levyä vakuutuin, että Von Hertzen Brothers ei vain yrittänyt soittaa hyvää progea, vaan teki sitä todella.

Let Thy Will Be Done on vain yksi esimerkki Approach levyn erinomaisesta materiaalista. Ja vaikka albumi on julkaistu jo muutama vuosi sitten, on se yhä ajankohtainen - ja loistava.

Arvio: Kertakaikkisenihana. (9/10)

The Haunted - The Drowning

Pienen tauon jälkeen laitetaan uutta settiä ruotsalaiselta The Hauntedilta. The Drowning biisi on lohkaisu järisyttävän hyvältä The Dead Eye levyltä, mistä ei käytännössä huonoa rallia löydykään.

Kommentit: Tästä on vaikea olla tykkäämättä (9+ / 10)

Monster Magnet - Powertrip

Pitkän (?) tauon jälkeen on taas aika pistää Monster Magnetia kehään. Tähän on syytä jo senkin tosiasian takia, että bändi on taas kiertueella - ja tietenkin tulossa myös Suomeen. Mikäli tietolähteeni pitävät paikkansa, luvassa on keikka Helsingissä ja toinen Turussa. Monster Magnet on tullut nähtyä pari kertaa, muutama vuosi sitten Ruisrockissa ja joskus miljoona vuotta sitten Tavastiaklubilla. Nyt olisi vissiin hyvä tilaisuus käydä katsastamassa MM Tampereen Pakkahuoneella.

Powetrip ei ehkä ole bändin paras biisi, mutta eihän Stoner Rockin legendojen mikään tuotanto huonoa ole, ei myöskään Powertrip. Biisissä on legendaarisia lyriikoita, kuten: "I'm never gonna work another day in my life." Kukapas meistä ei olisi joskus moisesta haaveillut.

Arvio: hyvä-hyvä-hyvä. (9- / 10)

Mano Negra - Sidi H'bibi

Riskillä vedetään... Tämä saattaapi tuntua kovasti olevan väärässä paikassa tämä video. Ranskalainen Mano Negra sai jonkinmoisen kulttimaineen jopa Suomessa saakka. Orkesteri kävi mitä mainioimman Puta's Fever (huoran kuume) puitteissa vetäisemässä Lepakossa [saatan muistaan paikan väärin - en itse vaivautunut paikalle] keikan. Bändiä on aina kehuttu loistavaksi livebändiksi, joka vetää shown mistä ei energiaa ja vauhtia puutu. Näin jälkikäteen sitä voi vain ihmetellä miksi jätin aikoinaan keikan väliin. Ehkä siksi, että löysin bändin vasta hieman keikan jälkeen. King Kong Five tuli tutuksi jo ennen keikkaa, mutta koko levy pääsi hyllyyn vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Sidi H'bibi on yksi kummallinen vetäisy kyseiseltä Puta's Fever albumilta. On aika helppo kuvitella, että biisiin on vaikuttanut voimakkaasti orkesterin algerialaisjäsen.

Tämä kuuluu tänne (raskaan) rockin blogiin yhtä paljon kuin Faith no more:n Evidence. Mutta tässäkin tapauksessa, Mano Negralla asenne on vähintään rock, joten kaikki heidän tuotantonsa on paikkansa täällä ansainnut.

Tässä siis: Mano Negra - Sidi H'bibi

Kouluarvosalla: hauska, erilainen, arabialainen, lystikäs. (9/10).



Jos biisi tai bändi ei miellytä, skippaa video. Itkuvirret voi säästää muihin tapahtumiin.

Volbeat - The Garden's Tale

Nyt on kyllä pakko sanoa, että tanskalaisbändi Volbeat on osunut napakymppiin uusimmalla levyllään. Albumilta löytyy toinen toistaan parempia biisejä. Muutama viikko sitten postasin Radio Girl -videon. Biisi on saanut vähintään tyydyttävän määrän soittoaikaa Radiorockin soittolistoilla. Ja ihan aiheesta. Vielä tänäkin päivänä biisi kestää kuuntelun, vaikka olen itse soittanut sen "levylautasellani" puhki jo kahteen kertaan.

The Garden's Tale saattaa olla vielä Radio Girl biisiäkin parempi. Rehellisesti sanottuna, on albumilta lähes mahdotonta sanoa mikä on paras biisi ja mikä toiseksi paras. Todella tasainen, tasalaatuinen ja ennen kaikkea korkea laatuinen levy on kyseessä.

Videosta on vaikea sanoa oikeastaan mitään. Musiikkivideoon pitää ympätä kuva, muutenhan kyse ei ole musiikivideosta vaan radiosta.

Jos tähän pitää numeerinen arvio laittaa, niin se on 10- / 10.

Limbomaniacs - Shake it

Huh, mähän olen liekeissä tänään. MIeleen tuli vanhalta kunnon 90 -luvulta musiikkia joka on saanut ansioihinsa nähden liian vähän huomiota. Muistaakseni Limbomaniacsin Stinky Grooves äänestettiin jossain päin maailmaa erinomaisen huonoksi levyksi. Käsittääkseni Limbomaniacs ei julkaissut kuin tämän yhden pahamaineisen levyn, missä ei irstaita sanoituksia säästellä. Suurin osa biiseistä pyörii navan alapuolella. Tyyliltään Limbomaniacs muistuttaa ehkä funk-rock genreä. Mutta toista samanlaista bändiä en itse ole kuullut. Kotipaikkana orkesterilla oli USA ja San Francisco (tai niin minulle on kerrottu).

Suomessa bändiä jäi täysin noteeraamatta.

Tässä ei voi kuin ihastella Youtubea. Ilman palvelua en olisi tätäkään irvokasta videotaiteen taltiointia nähnyt. Video istuu bändin musiikkiin ja imagoon kuin norsu Corollan takapenkille.

Mitä mieltä minä nyt sitten tästä oikein olen? AIVAN HELVETIN HYVÄ. Niin yksinkertaista se on. Sanoisin, että koko Stinky Grooves levy on täynnä toinen toistaan parempia biisejä ja tämä Shake it on mitä parhain esimerkki levyn materiaalista. (10/10)

Osta jos mahdollista. Jos ei ole mahdollista ostaa, varasta.

Mr. Bungle - Quote unquote

Sitten musiikkia vähän vaativampaan makuun: Mr. Bungle. Kysehän on Mike Pattonin alkuperäisestä bändistä, missä herra ehti vaikuttaa jo ennen liittymistä Faith No More:en.

Mr. Bungle on tiensä valinnut ja sillä uskollisesti pysynyt. Luultavasti Mike Pattonin nousu rock taivaan kirkkaaksi laulajatähdeksi mahdollisti Mr. Bunglen levyttämisen ja nousun omalaatuiseen kulttimaineeseen. Quote unquote on mitä mainioin ote bändin ensimmäiseltä pitkäsoitolta.

Mr. Bungle yhdistelee kaikki mahdollisia musiikkisuuntauksia kappaleidensa sisällä. Temmon vaihtelut kesken biisin tuntuvat olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Pirkko Liinamaa / levyraati: Ai kun raikasta. Tätä olis kiva tanssia (10/10)

Faith No More - Evidence

Kaikille lienee selvää, että tällä biisillä ei musiikin puolesta ole mitään asia raskaan musiikin blogiin. Mutta Faith No More jyrääkin aina asennepuolella, vaikka kappale sattuisikin olemaan hennompi, soul/bossanova/funk henkinen. Mike Pattonilla on ääni kohdallaan ja bändin asenne on aina ollut rock. Näin voi sanoa jopa ajasta ennen Mike Pattonin liittymistä bändiin.

Bändin hajottua vuosia sitten herra Patton on jatkanut omalla, erikoisella, tiellään ja vääntänyt musiikkia ja projekteja fiilispohjalta. Listalta löytyy mm. suuruuksia kuten Mr. Bungle ja Tomahawk.

Virallinen lausunto: keinuttaa (9+ / 10).

Faith No More: Evidence.

PS: Ja videokin toimii...

All That Remains - Not Alone

Pitkähkön tauon jälkeen on taas aika pistää All That Remains soimaan. Not Alone on lohkaisu Fall of Ideals -levyltä, mistä myös aikaisemmin postattu This Calling on. Näistä parista näytteestä voi helposti päätellä, että Fall Of Ideals on hankkimisen arvoinen teos jos raskaampi musiikki on mieleen. Ja kelle se ei olisi mieleen.

Muitta mukinoitta: Totuttua All That Remains tyyliä ja laatua (8+ / 10).

Tool - Sober

Kun nyt kerran vauhtiin päästiin, niin laitetaan samaan putkeen lisää musiikkia joka muutti maailmaa; ainakin omaani. Joskus 90 -luvun alussa MTV:n myöhäisillassa, Headbanger's Ball - ohjelmassa, pyöräytettiin Tool nimisen orkesterin Hush -biisin video. Video oli erinomaisen halpatuotantoinen - ja videon ja viestin perusteella se yllättäen (?) hyllytettiin / sensuroitiin. Ironista oli tietenkin se, että koko biisi ja video vastusti sensuuria. Hush ilmestyi bändin ensimmäisellä EP:llä, Opiate. Levy koostui kuudesta biisistä, joista muistaakseni kaksi oli live taltiointeja - ja erinomaisia osoituksia siitä, että bändi pystyisi heittää loistavaa settiä myös lavalla. Opiatea seurasi Undertow pitkäsoitto, josta ensimmäiseksi sinkuksi / videoksi valittiin tämä Sober.

Sanotaan niin, että nähtyäni tämän biisin videon ensimmäistä kertaa ja kuultuani tietenkin kappaleen videon taustalla, oli pakko vain kelata video takaisin alkuun - ja katsottava se uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Nyt parikymmentä (outch) vuotta myöhemmin, ei aika ole pahemmalti purrut biisiä, eikä videota. Sober toimii yksin ja erinomaisen hyvin myös videon kanssa.

Undertow ei jäänyt Tool:in viimeiseksi mestariteokseksi, vaan seuraava pitkäsoitta petrasi vielä, jos mahdollista. Aenema oli levy, jonka ole kuunnellut ehkä useimmin... korkeintaan Pink Floydin The wall kilpailee Aeneman kanssa. The wall:in tapauksessa soittokertoja on lisännyt mitä ihmeellisin elokuva jonka katsoin yhteen aikaan melkein kerran päivässä...

Tässä on kuintenkin kappale, mikä onnistui näyttämään miltä musiikki voisi kuulostaa ja miltä musiikkivideo voisi näyttää.

Tool: sober.

Arvio: Kaunista, synkkää, virkistävää, ahdistavaa (10/10)

Red Hot Chili Peppers - Taste the Pain

Provinssi rock (oliskohan ollut) vuonna 1988 jäi puolituntemattoman los angelelais -bändin kitaristin Hillel Slovakin viimeiseksi keikaksi. Bändi oli saavuttanut kohtuullisen kulttimaineen, ja herättänyt pahennusta esiintymällä keikoilla mm. pelkissä tennissukissa. Niin, siis kolme sukkaa mieheen. Bändi soitti funk-rock-punk tyylistä musiikkia, jolle nyt ei ehkä sen tarkempaa kategoriaa ollut määritelty. Sittemmin orkesteri on saavuttanut hieman enemmänkin nimeä - kyse oli siis orkesterista nimeltä Red Hot Chili Peppers.

Hillel Slovakin kuolema oli liikaa bändin rumpalille Jackie Ironsille, joka pisti rumputikut naulaan ja jätti bändin. Sittemmin herra Irons on soittanut mm. Pear Jam nimisessä puolituntemattomassa bändissä. Anthony Kiedis ja Flea eivät kuitenkaan olleet valmiit pistämään pillejä vielä pussiin vaan etsivät bändiin vahvistusta. Haussa olivat siis rumpali ja kitaristi. Uutta levyä pitäisi päästä levyttämään... Niinpä auditoinneista bongattiin bändiä vieläkin koristavat Chad Smith (rummut) ja John Frusciante (kitara). Kun bändi oli taas täydessä vahvuudessa riennettiin studioon äänittämään yhtä modernin rock musiikin merkkipaalua Mother's Milk -plättää.

Albumi jäi aiheetta ehkä hieman tuntemattomaksi, ainakin jos vertaillaan Mother's Milkiä seuranneita Blood, Sugar, Sex, Magic tha Californication. Asioista voi tietenkin olla montaa mieltä, mutta itse olen sillä kannalla, että Mother's Milk oli orkesterin huippuhetki - ja vaikka suosio on vain kasvanut tästä eteenpäin, on materiaali heikentynyt. Moni on varmasti eri mieltä.

Mother's Milkin kenties paras biisi on funkkaava Taste the Pain. Tämä ei suinkaan ole levyn ainoa kohokohta, vaan yksi monista. Mutta jostain syystä tämä kappale on omassa rankkauksessa noussut muiden yläpuolelle.

Tässäpä siis vanhempaa RHCP:siä: Taste the Pain.

Politbyroon lausunto: oh mama (9+ / 10).