The Roots - The seed 2.0

Eipä ole näinä päivinä montaa merkittävää mustaa rock artistia Amerikan mantereella. Aikoinaan mm. Chuck Berryn ja Jimi Hendrixin kaltaiset "afrikan amerikkalaiset" väänsivät keppiä tavalla mikä pisti valkonaaman kadehtimaan. Vielä 80 -luvullakin pinnalle nousi Living Colourin kaltaisia "mustia" kovan luokan rock artisteja. Mutta sitten tapahtui jotain outoa. Jostain ghetosta nousi kummallinen musiikkisuuntaus missä ei tarvinnut laulaa ollenkaan, riitti että artistit lirkuttelivat rimmaavia riimejä musiikin tahdissa. Oli syntynyt rap genrenä, ja tämän jälkeen ei juurikaan amerikan mustaa väestöä ole rock kiinnostanut. R'n'B rintamalla kansanosa vielä loistaa, samoin rap osastolla, mutta Rock on jätetty valkoisten miesten tantereeksi.

Mutta The Roots näyttää, että tyyliä ja taitoa vielä riittäisi rock genreäkin hätistelemään. The Seed oli muutama vuosi sitten melkoinen hitti, huolimatta hieman "härskeistä" sanoituksista. Eipä biisissä kiroilla, mutta viesti on hyvin suoraviivainen.

Mutta asia on vain niin, että The Seed 2.0 on helvetin hyvä. Kuuntelin hieman muutakin The Roots tuotantoa biisistä innostuneena, mutta valitettavasti minulle jäi semmoinen vaikutelma, että tämä oli melkein vahinkolaukaus, ja The Roots haluaa myös näyttää taitojaan tuossa rap / hip hop genressä. Harmin paikka.

Aamukommentti: Todella hyvä (9+ / 10).

Stone sour - Through Class

Pistetään tässä hieman "poppia" listalle. Splipknotin Dualityn yhteydessä ehdin jo hehkuttaa bändin laulajan mitä loistavinta ääntä. Tässä Stone Sour:in Through Class biisissä on loistava osoitus siitä, että kaveri todella osaa laulaa. Ja vaikka laulaja ei välttämättä mikään jumalainen komistus olisikaan :-) niin kyllä tuolla naamalla voi ihan ilman maskiakin laulaa.

Biisi ei ehkä ihan ole rock -kategoriaan laskettavissa, mutta riittänee, että asenne on rock. Ja video on perinteinen, hieman naiivikin, mutta hienosti toteutettu.

Stone Sour: Through Class.

Arvio: Sielua hivelevää (8/10).

Alice in Chains - Would?

Joku aika takaperin vannouduin (Godsmackin yhteydessä) kovaksi AiC faniksi. Olisi siis varsin outoa jättää AiC ilman mainintoja tässä blogissa. Päätin laittaa ensihätään mielestäni kenties parhaan Alice In Chains biisin: Would? 90 -luvun Seattle rock / Grunge sai ristikseen kohtuuttoman määrän huomiota ja kiitosta saaneen Nirvanan. Nirvana jätti melkein kaikki muut Seattle bändit varjoonsa, vaikka eivät mielestäni Grungea soittaneetkaan, vaan enemmänkin punk henkistä rockia. Itse en Nirvanaan juuri lämmennyt, vaikka on myönnettävä, että Nevermind hetkellisesti puraisikin ja kyllä levy hyllystä löytyy vielä tänä päivänäkin.

Mutta ehkä on syytä palata AiC:hen. Layne Staley:llä on yksi rock musiikin lyhyen historian parhaimmista äänistä. AiC:n biisit toimivat, ja bändi onnistui takoa neljä-viisi jumalaisen hyvää levyäkin. Oikeastaan ainoastaan tuo bändin nimeä kantanut Alice In Chains -levy on joutava. Would? on irroitettu bändin toiselta pitkäsoitolta, ja videossa vilisee Singles -elokuvan kohtaukset ja maisemat, tai ehkä enemmänkin maisemat. Biisi taisi kyseisessä Seattlen nuorison ylistyksessä hetken soida keikkakohtauksessa.

Oli miten oli, Would? toimii ja paukuttelee tajuntaa joka kerta kun sen kuulee. Melodia toimii, fiilis on mitä uskomattomin - ja video istuu biisiin ja sen tunnelmaan kuin nyrkki py*l**n. Tai no, tiedä siitä sitten - mutta silkkaa terästä paketti on joka tapauksessa.

Ja kuten niin monelle bändille on käynyt, loppui AiC:n tarina ennen aikojaan. Tarina taisi mennä niin, että ensin pistettiin pillit pussiin bändin kanssa - ja muutamassa vuodessa sen jälkeen herra Staley onnistui tappaa itsensä huumeilla. Eli uutta herkkua ei ole luvassa. Ennen ennenaikaista kuolemaansa ehti Layne S. tekemään ainakin yhden erinomaisen projektilevyn kokonpanolla: Mad Season. Kannattaa kokeilla.

Asiantuntija-arvio: Ihan sairaan hyvä (10/10).

Angels & Airwaves - Everything's magic

Törmäsinpä jokin aika sitten tämmöiseen ihmeeseen. AvA lukeutuu Amerikanmaalla kovin suosittuihin teini punk-pop bändeihin (ainakin tämän biisin perusteella). Samassa kategoriassa lippuaan liehuttaa mm. Blink 182, Good Charlotte ja muutamat muut. Eikä siinä mitään, hyvä punk/pop on aina hauskaa ja viihdyttävää kuunnteltavaa. Ja niinpä on tämä AvA:n Everything's magic biisi, missä reilu poljento saattelee verrattain tarttuvaa melodiaa.

En ole (vielä) ehtinyt bändin muuhun tuotantoon tutustumaan, mutta tämän biisin perusteella lienee aihetta korjata tilanne pikimmiten.

Ennakot: hauskaa, harmitonta ja vauhdikasta (9- / 10)


Niin, ja törmäsinpä ensimmäistä kertaa youtubessa sellaiseen ihmeeseen, että löysin bändin videon, mutta juutuubi sanoikin: "This video is not available in your country". Noin amatöörin mielestä tuo on lähinnä "Haista vittu" -viesti, sillä halutessaan tuuba olisi voinut karsia koko videon pois hakutuloksista. Nyt kävikin niin, että näin, että Universal music on postannut itse alkuperäisen videon tuubiin, mutta halunnut rajoittaa videon saatavuutta luultavasti vain USA:n markkinoille. Niinpä haluan välittää Universal music:ille oman viestini: "Haista itte !".

Lacuna Coil - Our truth

Italia on tunnettu iskelmä maa, ja italialaiset iskelmät ovat erityisen suosittuja Suomessa. Jos pitäisi listata italialaisia rock musiikin tekijöitä, jäisi lista selvästi iskelmälistausta lyhyemmäksi. Mutta kyllä saapasmaa on jotain melkein nimekästä saanut tuotettua: Lacuna Coil. Viime aikoina on pinnalle tupsahdellut muutama orkesteri mikä vääntää heviä, ja laulut hoitaa naisvokalisti. En kuitenkaan haluaisi siitä syystä alkaa vertailemaan Lacuna Coilia esim Evanescenceen tai muuan kotimaiseen hyvinmyyneeseen orkesteriin. Lacuna coil soittaa mielestäni ihan persoonallista musiikkia, joka ansaitsee maininnan ilman rinnastuksia muihin.

Bändiltä on ilmestynyt jokunen albumi, ja ainakin tällä Karmacode -albumilla on melko monta erinomaista biisiä, joista parhaita, ja tunnetuimpia, lienee tämä Our Truth.

Arvio: hyvää vakaata rockia. (8/10)

Pahoittelut erinomaisen surkeasta äänenlaadusta.

Type O Negative - Black No. 1 (Little Miss Scare -All)

Jäi eiliseltä postaaminen väliin, niin pistetään tälle päivälle kaksi. Tässäpä olis tarjolla lisää New Yorkin herkkuja, nimittäin Type O Negative. Bändi ei oikein koskaan noussut suurten joukkoon, vaikka Bloody Kisses ja October Rust levyiltä irtosi hyvinkin soittoaikaa saaneita sinkkuja. Vielä tänäkin päivänä saattaa kuulla radiossa My girlfriend's girlfriend -biisin, mikä ei suinkaan ole orkesterin parasta tuotantoa.

Mitä levyihin tulee, on Bloody Kisses paras Type O mitä minä olen kuullut. Tätä aikaisempi materiaali on jäänyt hieman tuntemattomaksi.

Muistan elävästi kun HIM yhtyeen V. Valo tuntui kovasti matkivan Type O:n Peter Steeleä lauluäänessä, maneereissa ja elkeissä. Luojalle kiitos, HIM löysi oman tyylinsä ja lopetti Type O -imitaatiot. Se, että HIM materiaali ei oikein ole minulle mieleen lienee sivuseikka - tärkeintä on, että bändillä menee hyvin ja oma tyyli on löytynyt.

Type O on kuitenkin pitänyt oman tyylinsä, mikä sekin on vain kunnioitettava asia. Kuten sanottu, tällä tyylillä ei listojen kärkisijoja kolkutella kuin hetkittäin, mutta eihän kaikkien sinne tarvitse pyrkiäkään. Eiköhän bändi ole toimeentulonsa tälläkin musiikilla ansainnut. Bloody Kisses levyn tuotannosta vastaa Peter Steele, ja Life Of Agonyn tuottajanakin kunnostautunut, Type O kosketinsoittaja Josh Silver.

Eli tämä on Type O Negative, ja biisi on Black No. 1 ....

Loppukevennys: loistava video, erinomainen biisi - kaikki toimii (9/10).

Godsmack - Keep Away

Bostonilainen (en nyt mene tuosta takuuseen) Godsmack on ehtinyt urallaan vääntämään jo muutaman pitkäsoiton. Viimeisin taitaa olla nimellä IV (omaperäistä) kulkeva albumi. Sully Erna ehti tehdä musiikkia muutaman vuoden rumpalina, kunnes päätti astua rumpujen takaa parrasvaloihin ja pisti pystyyn Godsmackin. Jostain syystä Godsmackiä ja nimenomaan Sullyn laulua on verrattu usein Alice In Chains:in Layne Staleyn ääneen. Itse olen melkoisen vannoutunut Alice in Chains fani jo Facelift -levystä alkaen, enkä itse oikein tahdo löytää noita väitettyjä samankaltaisuuksia.

Mutta mikäs siinä, jos vertailla haluaa. Pidän kuitenkin Godsmackiä pykälää raskaampana kuin AiC:iä, joskin molemmat ajavat asiansa mitä komeimmalla tavalla.

Vuosin varrella on levyhyllyyn kertynyt kolme Godsmackin neljästä pitkäsoitosta. Kaikki kuulemani on pirun hyvää raskasta rockia. Alla Keep away missä video on ehkä hieman perinteinen, mutta biisi on raskaasta poljennostaan huolimatta verrattain letkeä ja tuo letkeys tulee aika hyvin esiin myös videon bändikohtauksissa.

Ei muuta kuin nauttimaan: Godsmack ja Keep away.

Arvio: mannaa (9- / 10).

Slipknot - Duality

Duality on loista osoitus siitä, että Slipknot on salonkikelpoinen metallibändi. Tai no, ehkä siitä salonkikelpoisuudesta voi olla montaa mieltä - harvemmin yleisön päälle kuseminen on laskettu osaksi etikettiä. Mutta jos tästä ei muuta saa irti, niin ainakin sen, että Corey Taylor osaa laulaa ja Slipknot pystyy tekemään hyvää, vauhdikasta ja ajoittain melodista raskasta rockia.

Itse en oikeastaan ole koskaan kuulunut Slipknotin faneihin. Ehkä tuo maski- ja sikailuimago ei enää tässä iässä vetoa minuun. Hyvä musiikki sen sijaan jaksaa yhä vedota; ja Duality on sitä hyvää musiikkia.

Corey Taylor on vetässyt Apocalyptican kanssa meikäläisessä radiossa kovasti soitetun I'm no Jesus biisin. Eikä tuo yhteistyö Apocalyptican kanssa todellakaan huonoa ole - väittäisin, että biisi on Apocalyptican paras.

Tässä on nyt kuitenkin Slipknot ja Duality.

Arvio: Loistava biisi, mainio video - aina ilo nähdä ja kuulla. (9/10).

Katatonia - My twin

Juuri kolahti postiluukusta Katatonian live cd+dvd paketti. Tämän kunniaksi piti postata jo toinen Katatonian video Youtubesta. Bändi on itse postannut (käsittääkseni) videonsa youtubeen, mikä on helvetin hieno homma.

My twin on kenties tarttuvin Katatonian biisi mitä minä olen kuullut. Tarttuvuudesta huolimatta biisi kestää kyllä kuuntelukertoja. Videosta en oikeastaan osaa sanoa mitään, en hyvää enkä pahaa. Kyse ei siis mielestäni ole mistään hienoimmasta musiikkivideotaideteoksesta. Huolimatta videon mitäänsanomattomuudesta, My twin kappaleena vetää homman kotiin.

Arvonsana: Taattua Katatonista laatua (9/10).

Pantera - This love

Eihän mitään tarinaa raskaan sarjan musiikista voi kertoa ilman Panteraa. Bändi ehti urallaan vääntä monen monta loistavaa levyä, joista ehkä suosituimmat olivat Cowboys from Hell ja Vulgar display of power, joista jälkimmäinen sai nimensä Manaaja elokuvasta.

Vuosien keikkailu ja yhteistyö kuitenkin kypsytti bändin joka hajoitti itsensä suosion huipulla. Ja mikäs olisi parempi aika ripustaa hokkarit naulaan? Kaikki fanit eivät kuitenkaan ottaneet hajoamista hyvällä. Muuan turhautunut fani päätti kertoa bändin kitaristille kouriintuntuvasti, mitä hän ajatteli Panteran hajoamisesta. Tuo masentunut fani paineli Panteran kitaristin uuden bändin keikalle, ja ampui kitaristin. Tämän tragedian seurauksena voidaan olla varmoja, ettei bändi palaa keikkailemaan ainakaan alkuperäisessä kokoonpanossa.

Alla Panteran kenties paras biisi (ainakin minun mielestäni): This Love.

Vapaamuotoinen arvio: Aivan mahtava (9+ / 10).

In Flames - Come clarity

Maaotteluhengessä oli pakko postata tälle päivälle vielä In Flames ja Come Clarity. In Flames on ruotsalainen raskaamman metallin taitaja. Levyjä bändi on vääntänyt jo vuosia, joten mistään eilisen teeren bändistä ei ole kyse. Musiikki on raskasta ja melodista. Bändin laulajalla on omintakeinen ääni, joka varmasti herättää mielipiteitä suuntaan tai toiseen - harvat suhtautuvat siihen ainakaan täysin neutraalisti. En ole juurikaan muuta In Flames materiaalia kuunnellut, joskin tämä Come Clarity selvästi nostaa bändin tuotantoa ostoslistan kärkisijoille.

Siis alla video Come Clarity bändiltä In Flames.

Loppusivallus: Biisi on pirun hyvä, videokin menettelee. Kyllä ne Ruotsissakin selvästi osaavat (9/10).

Amorphis - House of Sleep

Piti kaivaa taas yksi osoitus, että ei nämä kotimaiset raskaan musiikin tekijät ihan surkeita ole. Amorphiksen House of Sleep on saanut ihan kiitettävästi soittoaikaa ainakin radio rockilla. Ja biisiin tykästyneenä pitää sanoa, että ihan syystä. Eipä tämä ehkä sitä kaikkein raskainta rockia ole, mutta melodiat on kohdallaan. En kyllä kuollaksenikaan saa selvää mitä biisissä lauletaan, mutta enpä minä ole laulun sanoista koskaan erityisesti perustanut.

Ostin aikanaan koko Eclipse albumin mistä tämäkin biisi on irroitettu. Sanoisin albumia ihan ok levyksi. Se ei kuitenkaan nouse omaan top 50 listaan, vaikka tämä House of sleep loistava biisi onkin. Eclipse on ehkä hieman epätasainen levy, eikä House of Sleep:in kaltaisia mestarivedoksia juuri muita levyltä löydy.

Kaikesta huolimatta, tästä voi kuunnella House Of Sleep -kappaleen.

Arvio: Biisi on mitä parahin - video menettelee (8+ / 10).

Volbeat - Radio Girl

Tässä tapauksessa ei voi sanoa, että bändi olisi jäänyt vähemmälle huomiolle, ainakin jos radiosoitosta on kyse. Volbeatin Radio Girl on soinut kiitettävästi Radio Rock:in soittolistoilla. Volbeat tulee Tanskasta, ja soittaa vauhdikasta, hieman raskaanpuoleista rockia - missä on selvästi vaikutteita rockabillysta ja Elviksenkin musiikista. Laulajalla on erinomaisen persoonallinen ääni, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Itseeni ääni ja musiikki iskee kuin korkeajännitys.

Myös Tanskasta tulee hyvää raskaamman rockin taitajaa.

Levyraati: Oikein hyvä - tykkäsin erityisesti siitä B -osasta. (9/10)

Hyvät naiset ja herrat: Volbeat ja Radio Girl:

Everlast - What its like

Everlast on House of Pain -yhtyessä tutuksi tullut Erik Schrody, New Yorkista. House of Pain pisti hokkarit naulaan vuonna 1996 minkä jälkeen Everlast lähti soolouraa yrittämään. Hänen, käsittääkseni, toinen soololevy White Ford Sings The Blues osui kultasuoneen, ja levyltä irroitettiin muutamakin hyvin pärjännyt single.

Levyn kenties tunnetuin biisi on What its like. Video on jonkun fanin Youtubeen lataama. Biisi ja video on sinällään mitä parasta viihdettä, mutta MTV:n tekopyhyys tekee siitä hieman surkuhupaisan - MTV:llä kun ei saa kiroilla. Tästä syystä jokainen kirosana on korvattu jollain muulla, tilanteeseen sopimattomalla äänellä. Biisin voi kuunnella kokonaisuutena ostamalla levyn. Levyllä on paljon muutakin loistavaa musiikkia, joten rahat eivät mene hukkaan.

Tuomariston yksimielinen arvio: hyvää poppia (9/10)

American Head Charge - Loyalty

Minneapolisista kotoisin oleva American Head Charge luokitellaan tyypillisesti Nu Rock genren edustajaksi. Nu Rock genre on usean 2000 luvulla breikanneen raskaan ja aggressiivisen rockin edustajan leima.

Kaipa tuo Nu Rock on yhtä hyvä nimi kuin mikä muu tahansa. Se on kuitenkin tiedotusvälineille tärkeää, että musiikki voidaan kategorisoida. Eikä siinä luokittelussa ihan oikeasti mitään pahaa ole.

American Head Charge on kuitenkin ehtinyt tehdä musiikkia vuodesta 1997 lähtien, eli yli kymmenen vuotta. Ja kymmenen vuotta rock bändille on jo ihan kunnioitettava ikä. Bändi kohtasi vaikeuksia vuonna 2005, kun yhtyeen kitaristi löytyi keikkabussista kuolleena; kuolinsyyksi olen kuullut väitettävän vahingossa otettua yliannostusta reseptilääkkeitä. Ehkä niin.

Tässä kuitenkin erinomainen vedos bändiltä: Loyalty.

Arvosana: Vihainen mutta kaunis. (9- /10)

Life Of Agony - Through And Through

Life of Agony on / oli Brooklynista kotoisin oleva raskaamman metallin raataja. Bändin esikoislevy River Runs Red sai osakseen 90 -luvulla kiitosta ansioistaan. Keith Caputolla on ääni johon joko ihastuu, tai sitä inhoaa. Omintakeisuudestaan Keith laulaa puhtaasti ja osuu nuottiin.

Levyn ensimmäinen sinkkulohkaisu oli tämä Through and Through. Albumin tuottajana hääri Type o Negativesta tuttu Josh Silver. Myös LoA:n rumuja paukutti Type O Negativen vanha rumpali Sal Abruscato.

Ensilevyn kauttaaltan positiivinen palaute asetti bändille kovat paineet tuottaa vertailun kestävää materiaalia. Toinen kokopitkä Ugly onnistui jossain määrin, sillä se ei ollut susihuono. Mutta vaikka LoA:sta pidänkin, on pakko sanoa, ettei Ugly yllä lähellekään River Runs Red:iä.

Tässä kuitenkin: Through And Through.

Loppuarvosana: hyvä (8+ / 10). Myös video on mitä mainioin, erityisesti bändikohtaukset.

Evergrey - A touch of blessing

Evergrey osoittaa, että Europe ei suinkaan ollut ainoa hyvä ruotsalainen heavy bändi... heheheh. Europe, hyvä, heavyä... mitä vielä.

Evergrey on kuitenkin melko pitkän linjan ruotsalainen raskaan rokin taivaltaja. Viidenneltä The Inner Circle levyltä lohkaista A touch of blessing on musiikillisesti loistavaa kuunneltavaa, ja videon yksinkertaisuudesta huolimatta on siinä onnistuttu mielestäni tallentamaan jotain mikä istuu kappaleeseen loistavasti. Valituissa kohdissa tärisevä kamera tuo huomattavasti lisäpainoa raskaaseen poljentaan.

Bändin kolme ensimmäistä levyä olivat mitä parasta kuunneltavaa, ja niistä kenties paras oli Solitude, dominance, tragedy. Jostain syystä uusimmat levyt on jäänyt hankkimatta... A touch of blessingiä kuunnellessa tulee mieleen, että ehkä tilanne olisi syytä sittenkin korjata.

Arvio: Kertakaikkisen mainio (9/10)

Kingston Wall - Two of a kind

Tuli hieman huono omatunto kun mollasin tässä kotimaisia rokkibändejä omaperäisyyden puutteesta. Kyllähän näitä löytyy, kun vähän miettii. Ensimmäisenä kotimaisen tuotannon nimenä on pakko nostaa jo edesmennyt Kingston Wall. Bändillä ei ihan oiketa kotisivuja koskaan ollut (tietääkseni ainakaan) - bändi pisti pillit pussiin vuoden 1994 lopussa / 1995 alussa. Ja haaveet uudelleenkokoamisesta haudattiin Pete Wallin myötä kesällä 1995. Perkele.

Youtubessa on aika kiva setti bändin livetuotantoa, musiikkivideoita KW ei juurikaan julkaissut. Itse ehdin nähdä Kingston Wallin livenä vain kertaalleen Espoon Tapiolassa. Ja tarinat loistavasta livebändistä eivät todellakaan olleet liioiteltuja.

Alla esimerkki KW:n keikkataltioinneista: Two of a kind, mikä on ote toiselta "II" levyltä. Voin vain suositella marssimista levykauppaan ja ainakin tuon 2. levyn hankintaa. Sijoittaminen koko tuotantoon ei mene sekään hukkaan, uskallan luvata.

Puolueeton arvio: Oh, baby! (10/10).

Nine Inch Nails - Head like a Hole

Muistan sen kuin eilisen päivän kun 90 -luvun alussa päädyin Lollapalooza kiertueen konserttiin jossain San Josen lähimaastossa. Keikalla näin ensimmäistä kertaa bändin nimeltä Nine Inch Nails. No, enpä ole bändiä sen koommin livenä nähnytkään, mutta yksikin kerta riitti; vaikutus oli melkoinen. Trent Reznor bändeineen vetäisi keikan, ehkä tunnin setin, ja energiataso oli samaa luokkaa kun on tässä Head like a hole -videossakin. Biisi on lohkaisu ensimmäiseltä pitkäsoitolta Pretty hate machine. Head like a hole on kenties levyn tunnetuin biisi, eikä se suinkaan huonoimmasta päästä ole.

Valitettavasti vain, on NIN mennyt lähinnä alamäkeä ensilevystään, joskin parilla seuraavallakin levyllä oli muutama maukas lohkaisu.

Tässä kuitenkin Head like a hole.

Arvio: kertakaikkiaan mainio (9- / 10).
Perustelut: biisi ja video rulettavat.

Fair To Midland - Kyla cries Cologne

Texas on uusi Seattle. Tai no, ei ehkä sentään, mutta Texasista kuuluu mielenkiintoisia juttuja ainakin musiikillisesti. Muutenhan tuo osavaltio ei ole kunnostautunut muuten kuin surkeiden presidenttien tehtailussa. Fair to Midland on kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista uusista jenkkibändeistä. Uusi tässä on tietenkin suhteellinen käsite, onhan bändi tehnyt musiikkia 90 -lopulta alkaen. Mutta Serj Tankianin napattua bandin omaan talliinsa, alkoi tapahtua kummia. Jos ei muuta, niin ainakin bändillä pitäisi olla vähän enemmän rahaa käytössä tuottamiseen ja julkisuuden hoitamiseen.

Fair to Midland on vaikeasti luokiteltavaa musiikkia. Vähän tuntuu, että he ovat luomassa omaa genreään, niin kuin Primus aikanaan. FtM:ään on leimattu mm. genre Art Rock mitä ikinä se sitten onkaan. Itse löisin tagit: proge, metalli, rock jo tutuista genreistä. Mutta ei nuo genret kerro läheskään kaikkea musiikista tai sen tyylistä. Eli kokeile onneasi.

Alla lohkaisu bändin hyvinmyyneeltä: Fables from a Mayfly: What I tell you three times is true: Kyla cries Cologne.

Tarinoiden mukaan bändi toimii erinomaisen hyvin livenä... mutta kyllä videokin on hauskaa katseltavaa, ja levy loistavaa kuunnteltavaa.

Juryn arvio: Helvetin hyvä, ei tosin levyn paras biisi (9/10).